Mitä se sitten tarkoittaa se laskiaistiistai? Kävin Kohtaamispaikalla syömässä hernekeittoa ja laskiaispullia. Kai ne jotenkin liittyvät siihen, että täytyy tankata ravintoa, ennen kuin paastonaika alkaa. Ja miksi se on juuri tiistai?! Sunnuntaina oli jo laskiaissunnuntai. Tai hei, sehän johtuu siitä, että paastonaika kestää 40 päivää, mikä taas lasketaan taaksepäin pääsiäisestä ja se osuu keskelle viikkoa. Vai? Pääsiäinen taas on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen viikonloppu. Ihan selkeää ja ihan solmussa.
Nykyään luterilaisessakin kirkossa paastosta puhutaan paljon. Tuntuu, että on ihan painetta miettiä, että miten sitä nyt paastoaisi tai mistä luopuisi? Jos en kuitenkaan viitsi tehdä mitään? Kun olen ihmisten kanssa jutellut, aletaan jo ymmärtää se, että tämä kristillinen paasto ei tarkoita mitään ruokapaastoa. Välttämättä. Tällä hetkellä vallalla on se ajatus, että tämä paasto on jostain luopumista; jostain, mikä on minun ja Jumalan välissä. Mutta paasto voi tarkoittaa myös jonkun lisäämistä, ei sen tarvitse olla jostain luopumista. Paastonajaksi voin ottaa itselleni jonkun tehtävän, joka lähentää minua Jumalaan tai kasvattaa minua kristittynä ja valmistaa pääsiäisen juhlaan. Voin vaikka luvata, että tapaan jotain yksinäistä vanhusta vaikka joka viikko. Tai voin luvata pitää itseni kanssa hartaushetken joka päivä. Olisiko tällainen "lisähomma" joskus kivempikin juttu kuin jonkin välttäminen?
Paastoon liitetään ajatus hiljentymisestä tutkimaan itseään ja suhdettaan Jumalaan ja luomakuntaan. Diakoniatyössä paastonaika ei varsinaisesti tarjoa hiljentymistä, vaan päinvastoin juuri tähän aikaan osuu jokakeväinen yhteisvastuurypistys. Kirkon suurkeräys on perinteinen, hyvä juttu, johon halutaan panostaa. Halutaan saada rahaakin, jolla auttaa kärsiviä, mutta pääasia on ajatusten herättäminen. Kun ajattelen kaukaista lähimmäistä, se on jo melkein kuin rukoilisin hänen puolestaan ja se on jo kuin auttaisin häntä ihan oikeasti. Tämän vuoden yhteisvastuukohteet kolahtivat minuun pitkästä aikaa kunnolla. Kun katsoo videopätkän kongolaisnuoresta, joka on pakolaisena Ugandassa, niin jos sen jälkeen ei halua auttaa, ei sitten milloinkaan. Suomen kohde taas on seurakuntia lähellä oleva partiotoiminta. Partio elää ja voi hyvin, mutta sen piiriin halutaan nekin, joilla ei ole edes siihen varaa. Lisäksi halutaan perustaa Sisupartio-ryhmiä kehitys-, liikunta- ja aistivammaisille lapsille ja nuorille. Sisupartio on toiminut meillä Valkeakoskella jo viime syksystä saakka! Viime sunnuntaina, kun meilläkin oli yhteisvastuun alkajaismessu, oli hienoa tehdä sitä reippaiden partiolaisten kanssa.
Tänä iltana on kirkkovaltuustomme kokous. Eikä mikä tahansa kokous. Tänään kirkkovaltuutetut kaikkialla Suomessa äänestävät maallikkojäsenet kirkolliskokoukseen ja hiippakuntakokoukseen. Papit ovat äänestäneet pappisjäsenistä jo aiemmin päivällä. On siis kerran neljässä vuodessa tapahtuva vaalikokous ja sen jälkeen tiedetään kirkkomme ylimmän päättävän elimen kokoonpano. Sen jälkeen käymme vielä porukalla miettimään seurakunnan missiota eli päämäärää. Mitä haluaisimme tehdä tai millaisia olla vuonna 2020? Eipä mikään pikku homma. Tarvitsemme tämän päämäärän ensin, ennen kuin voimme miettiä, millä keinoilla siihen päästäisiin. Sitä tavoite- ja keinovalikoimaa kutsutaan strategiaksi. Toivon, että kaikki halukkaat pääsivät sanomaan sanasen siitä, mikä se seurakunnan päämäärä ja päätavoite on. Ehkä tulemme sitä kysymään?
Ja sitten tämä sää. Sekö on syynä tämänhetkiseen vetämättömyyteeen ja lievään pessimismiin? Olisin pitänyt kunnon talven ja lumen mielellään vielä hetken. Mutta jos vaihtoehto on tuo jäätikkö jalkakäytävillä, niin satakoon ja sulakoon pois, jotta ihmiset eivät teloisi itseään. On vähän sellainen tuhkakeskiviikko-olo: tuhka ja oma huonous on jo päällä. Silti täytyy taapertaa ja tehdä omat hommansa, jokaisen. Ja jokaisen täytyy vielä vähän auttaa toisia tekemään omat hommansa. Mistä siihen sitten voimaa? Toisilta. Kodista. Niistä laskiaispullista? - Huokausten Herralta ja Auttajalta.
Nykyään luterilaisessakin kirkossa paastosta puhutaan paljon. Tuntuu, että on ihan painetta miettiä, että miten sitä nyt paastoaisi tai mistä luopuisi? Jos en kuitenkaan viitsi tehdä mitään? Kun olen ihmisten kanssa jutellut, aletaan jo ymmärtää se, että tämä kristillinen paasto ei tarkoita mitään ruokapaastoa. Välttämättä. Tällä hetkellä vallalla on se ajatus, että tämä paasto on jostain luopumista; jostain, mikä on minun ja Jumalan välissä. Mutta paasto voi tarkoittaa myös jonkun lisäämistä, ei sen tarvitse olla jostain luopumista. Paastonajaksi voin ottaa itselleni jonkun tehtävän, joka lähentää minua Jumalaan tai kasvattaa minua kristittynä ja valmistaa pääsiäisen juhlaan. Voin vaikka luvata, että tapaan jotain yksinäistä vanhusta vaikka joka viikko. Tai voin luvata pitää itseni kanssa hartaushetken joka päivä. Olisiko tällainen "lisähomma" joskus kivempikin juttu kuin jonkin välttäminen?
Paastoon liitetään ajatus hiljentymisestä tutkimaan itseään ja suhdettaan Jumalaan ja luomakuntaan. Diakoniatyössä paastonaika ei varsinaisesti tarjoa hiljentymistä, vaan päinvastoin juuri tähän aikaan osuu jokakeväinen yhteisvastuurypistys. Kirkon suurkeräys on perinteinen, hyvä juttu, johon halutaan panostaa. Halutaan saada rahaakin, jolla auttaa kärsiviä, mutta pääasia on ajatusten herättäminen. Kun ajattelen kaukaista lähimmäistä, se on jo melkein kuin rukoilisin hänen puolestaan ja se on jo kuin auttaisin häntä ihan oikeasti. Tämän vuoden yhteisvastuukohteet kolahtivat minuun pitkästä aikaa kunnolla. Kun katsoo videopätkän kongolaisnuoresta, joka on pakolaisena Ugandassa, niin jos sen jälkeen ei halua auttaa, ei sitten milloinkaan. Suomen kohde taas on seurakuntia lähellä oleva partiotoiminta. Partio elää ja voi hyvin, mutta sen piiriin halutaan nekin, joilla ei ole edes siihen varaa. Lisäksi halutaan perustaa Sisupartio-ryhmiä kehitys-, liikunta- ja aistivammaisille lapsille ja nuorille. Sisupartio on toiminut meillä Valkeakoskella jo viime syksystä saakka! Viime sunnuntaina, kun meilläkin oli yhteisvastuun alkajaismessu, oli hienoa tehdä sitä reippaiden partiolaisten kanssa.
Tänä iltana on kirkkovaltuustomme kokous. Eikä mikä tahansa kokous. Tänään kirkkovaltuutetut kaikkialla Suomessa äänestävät maallikkojäsenet kirkolliskokoukseen ja hiippakuntakokoukseen. Papit ovat äänestäneet pappisjäsenistä jo aiemmin päivällä. On siis kerran neljässä vuodessa tapahtuva vaalikokous ja sen jälkeen tiedetään kirkkomme ylimmän päättävän elimen kokoonpano. Sen jälkeen käymme vielä porukalla miettimään seurakunnan missiota eli päämäärää. Mitä haluaisimme tehdä tai millaisia olla vuonna 2020? Eipä mikään pikku homma. Tarvitsemme tämän päämäärän ensin, ennen kuin voimme miettiä, millä keinoilla siihen päästäisiin. Sitä tavoite- ja keinovalikoimaa kutsutaan strategiaksi. Toivon, että kaikki halukkaat pääsivät sanomaan sanasen siitä, mikä se seurakunnan päämäärä ja päätavoite on. Ehkä tulemme sitä kysymään?
Ja sitten tämä sää. Sekö on syynä tämänhetkiseen vetämättömyyteeen ja lievään pessimismiin? Olisin pitänyt kunnon talven ja lumen mielellään vielä hetken. Mutta jos vaihtoehto on tuo jäätikkö jalkakäytävillä, niin satakoon ja sulakoon pois, jotta ihmiset eivät teloisi itseään. On vähän sellainen tuhkakeskiviikko-olo: tuhka ja oma huonous on jo päällä. Silti täytyy taapertaa ja tehdä omat hommansa, jokaisen. Ja jokaisen täytyy vielä vähän auttaa toisia tekemään omat hommansa. Mistä siihen sitten voimaa? Toisilta. Kodista. Niistä laskiaispullista? - Huokausten Herralta ja Auttajalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti