Piispaa kyydissä

Tänään työyhteisöpäivän päätteeksi Tampereen hiippakunnan Matti-piispa luki otteen Valkeakosken Sanomien jutusta vuodelta 1955. Siinä piispa Eelis Gulin antoi lausuntonsa Valkeakosken seurakunnan tilasta piispantarkastuksen päätteeksi. Itse lausuntoa en enää muista, mutta se olisi hyvin voinut olla tästä meneillään olevasta piispantarkastuksesta. Miten niin voisi olla? Joko piispat kautta aikojen osaavat puhua samalla tavalla kiitellen, ehkä hieman ympäripyöreästi. Tai sitten Valkeakosken seurakunnassa on oikeasti ollut yhtä hyvä ja vireä henki vuonna 1955 kuin on perillisessä uudessa Sääksmäen seurakunnassa nyt vuonna 2015. Ehkä hieman naivisti, tai sitten ei, uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon! Meillä on hyvä porukka ja henki, jossa suuret linjat ovat aika suorassa.

Itse vietän työntekijänä ensimmäistä piispantarkastustani. Täytyy sanoa, että kokemus on ollut hieno, parempi, mitä osasin ajatellakaan. Piispantarkastus ei enää ole mikään pelottava kokemus, jossa julkisesti arvioidaan toiminta ja työntekijät. Sen sijaan se on koko vuoden kestävä vuorovaikutusprosessi eli meilläkin se on alkanut jo tammikuussa työntekijöiden ja luottamushenkilöiden yhteisillä keskusteluilla. Myös toiminta ja talous on syynätty jo ennen tätä viikonloppua hiippakunnan lakimiesasessorin ja lääninrovastin toimesta. Kun yhteisissä keskusteluissa on ollut hyvä fiilis ja virallisista tarkistuksistakin on tullut positiivista palautetta, tähän varsinaiseen piispan vierailuviikonloppuun on voinut käydä reippain mielin. Lisäksi meillä on niin mukava ja helposti lähestyttävä piispa, että senkin puolesta tunnelma on mukava. Rankka viikonloppu kyllä osalle porukasta on, kun on niin paljon mielenkiintoista tutustuttavaa. Voimia piispalle näihin hommiin!

Olimme siis taas koolla Pappilanniemessä työntekijöiden ja luottamushenkilöiden voimin. Tämä työyhteisöpäivä päätti piispantarkastusprosessiin liittyvät keskustelut, mutta työ jatkuu. Tänään tehtävämme oli kirjata ylös seurakuntatyöhön ja tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä ja yllättäen näin pääsimme syvemmälle asioihin kuin joskus vastaamalla. Kun yritimme etsiä vastauksia joihinkin kysymyksiin, esiin tuli uusia kysymyksiä. Mutta sellaista nykytilanteen selvittäminen ja tulevaisuuden visiointi on: kysymyksiä kysymyksien perään, jotka kuitenkin joskus jo itsessään vastaavat. Ja kyllä matkan varrella niitä vastauksiakin tulee, ihan huomaamatta.

Eikä ihan huono päivän anti ole sekään, että yhdessä on hauskaa ja nauretaan. Toivon, että jokainen meistä voi edes hetkellisesti kokea tätä yhdessäolon iloa, vaikka pohdintapäivät eivät ominta alaa olisikaan. Siinä on armon vilaus; ei vain siinä, että koemme hengellisesti jotain ihmeellistä tai saamme aikaan, vaan siinäkin, että hetken olemme yhtä. Tähän kohtaan vielä kiittelen päivässä mukana ollutta piispantarkastuksen delegaatiota: piispa Matti Repoa, lääninrovasti Seppo Jarvaa ja pappisasessori Riitta Särkiötä oivaltavista ja oivallusta herättävistä kommenteista. Aika viisaita ihmisiä kaikki.

Kovasta miettimisestä, vastausten etsimisestä ja konsulttien johdattelusta tulee helposti sellainen olo, että nyt pitää äkkiä keksiä jotain hienoa, joka nopeasti muuttaa kaiken paremmaksi. On tärkeää huomata, että asia ei ole niin. Mitään ei pysty muuttamaan yhdessä eikä kahdessakaan yössä. Kaikki, mitä olemme tämän vuoden aikana miettineet ja kysyneet, on jäänyt elämään meissä jokaisessa ja tullut esiin pieninä ja isoina uudistuksina omassa tai tiimin työssä. Ja tulee edelleen. Yhdessä yhteisen asian äärellä oleminen on itseisarvo, joka yhdistää ja tuottaa tulosta. Se on Herran työtä, joka ei vaikuta niin kuin me ajattelemme, vaan niin kuin on paras. Tässä voisi sanoa, että konsulttimme Mikko Sulander ja Olli-Pekka Silfverhuth olivat oivallisia kätilöitä alusta loppuun.

Prosessissa on ollut tärkeää myös yhteinen rukous. Ehkä tärkeintä. Tänä juhlaviikonloppuna myös seurakuntalaiset saavat olla siinä mukana. Jumalalta me saamme voiman ja viisauden tehdä työtä seurakunnan ja lähimmäisten hyväksi, kukin omalla paikallamme. Suurimpaan rukoukseen ja juhlaan me päätämme huomenna piispantarkastuksen, kun yhdessä teemme messun Sääksmäen kirkossa. Messu on Jumalan kansan juhla. Jotenkin nyt on niin riemullinen mieli, että tekisi mieli juosta ja palvella Jumalaa mahdollisimman hienolla messulla. Mutta, mutta, muista, että se ei mene niin. Jumalanpalveluksessa me emme palvele Jumalaa, vaan Hän laskeutuu keskellemme ja palvelee meitä. Se on ihmeellistä. Että joku niin Suuri haluaa antaa meille voimansa ja armonsa. Jos sinä tai minä jotakin messussa teet eli palvelet, se on lähimmäisen hyväksi.

Tänään oli ilmassa paljon viisaita sanoja. Loppupuheessa piispa sanoi, että tulevaisuus ei ole meidän käsissämme. Se oli lohdullista. Nykyajan vaikeiden päätösten edessä painaa se tunne, että minun ja meidän pitää ratkaista koko tulevaisuus. Tottakai meidän pitää tehdä parhaamme, maailma toimii meidän kauttamme, mutta tulevaisuus on sittenkin Jumalan kädessä. Työ jatkuu, kiitos Herralle!

Perustukset horjuvat?

Kesän vehreys on vaihtunut syksyn kultaan ja pimeneviin iltoihin. Syksyn värit ja pimeyden hoito ovat Jumalan lahjoja meille pohjoisen asukeille ja ne tulivat iloksemme niin kuin ennenkin. Muuten tuntuu kuin eläisin eri maailmassa kuin viimeksi tänne kirjoittaessani.


Suomen talous on ollut epävakaalla pohjalla jo pitkään, mutta tänä syksynä tilanne on saanut vielä astetta vakavammat sävyt ja kovempia keinoja ollaan ottamassa käyttöön. Alkaa varmaan olla jo kaikille selvää, että näin ei voida enää elää vaan jotakin on tehtävä. Toivottavasti osapuolilla ei kestä liian kauan miettiä, mitä se jotakin on. Minä olen valmis antamaan omastani ja kaikkien omasta jotakin. Kenellä on enemmän, pystynee antamaankin vähän enemmän. Mutta ennen kaikkea olen valmis luopumaan päällekkäisistä ja sisäkkäisistä ja vierekkäisistä turhista järjestelmistä, jotka vievät aikaa ja rahaa. Minulla ei kuitenkaan ole viisautta sanoa, että mitä nämä ovat, mutta uskon jollakulla olevan. Toivon ja rukoilen joka päivä viisautta päättäjille. Ja toivon, että aika ei kulu hukkaan turhassa poliittisessa kuviokellunnassa, vaan että toimiin päästään pian. Tulevaisuudessa vähemmän on enemmän!


Toinen vakava asia iski päälle lähes samanaikaisesti taloustilanteen heikkouden kanssa: turvapaikanhakijoiden vyöry tai pakolaisten, kuten on jotenkin helpompi ja nopeampi sanoa. On ollut vaikea ymmärtää, että onko tämä totta ja miksi juuri nyt? Alussa tilanne suorastaan ahdisti, kun mietin, miten Suomi tästä selviää. Mutta nyt tilanteeseen on jo (ikävä kyllä?) hieman sopeutunut ja riittää uskoa siihen, että tätäkin asiaa ovat viisaat jossakin hoitamassa. Voimia heille! Tämäkin kai on Jumalan lähettämä koettelemus meille. Kun emme muuten usko ja käänny parempaan, lisätään panoksia. Nyt meidän kristillisyytemme ja lähimmäisenrakkautemme todella punnitaan. Nyt kysytään sitä, ovatko kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky todella totta meille. Onneksi Suomi on jo aiemmin selkeästi sitoutunut turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten auttamisjärjestelmiin ja ottanut siis kannan, että kaikkia on autettava. Nyt on enää keksittävä, miten autetaan näin montaa kerralla. Autetaan selvittämällä kaikkien tilanne, lähettämällä osa turvallisesti takaisin kotimaahansa ja raivaamalla osalle tilaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa ja sinä pystyt tekemään hänelle  hyvää (Sananlaskut 3:27).


Tunnustan, että ei tämä pakolaistilanne pelkkää herttaista auttamishalua ole herättänyt. Koko ajan on myös huoli siitä, miten paketti hoidetaan, tarvitsevatko kaikki todella apua, miksi jotkut halveksivat yhteiskuntaamme ja osaanko ja haluanko minä oikeasti auttaa. Pelottaakin. Mutta tässä kysytään nimenomaan minun kristillisyyttäni: uskonko siihen, mitä julistan ja menen pelosta huolimatta vastaan? Tällä hetkellä Valkeakoskella ei vielä ole pakolaisia, mutta kyllä tilanne on jo työllistänyt ja mietityttänyt kovasti. Valmiutta on suunniteltu, ihmisten mahtavaa auttamishalua kanavoitu, asennetta pidetty positiivisena ja rukoiltu. Välillä on työllistänyt niin paljon, että oma tavallinen auttamistoimintamme on meinannut jäädä paitsioon. Sillä eivät meidän omat hätää kärsivät lähi-lähimmäisemme ole mihinkään hävinneet. Taloudellisia, sosiaalisia ja henkisiä asioita on edelleen sekaisin myös peruskoskilaisilla. Toivon, että ihmisten auttamishalu kasvaisi suureksi myös näitä omia kansalaisia kohtaan. Lähimmäistä voi auttaa ihan itsekin omassa lähipiirissä tai sitten hakeutua vapaaehtoistoimintaan meidän kauttamme. Joulun alla voimme myös välittää rahalahjoituksia perheille ja yksinäisille.


Paljon toivomista tässä tekstissä. Tänä syksynä on välillä tuntunut, että nyt koko maailma ja perustukset järkkyvät. Taas kerran ja enemmän kuin koskaan on syytä muistaa, että eivät ne perustukset järky. Perustus on Herra Jeesus Kristus ja hänen työnsä ja se ei muutu koskaan. Siihen asiaan pitää aina uudelleen maailman myllerryksessä palata ja sen varassa seisoa.


Tänä aamuna kuulin Apulanta-yhtyeen kysyvän:


jos välittäisin enemmän
jostain muustakin kuin vain itsestäni
niin muuttuisinko jotenkin
ihmiseksikö kasvaisin


Raamattu vastaa:


Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat (Matteus 23: 37-40).


Ja ihmisyys.