tiistai 9. helmikuuta 2016

Laskiaistiistaina

Mitä se sitten tarkoittaa se laskiaistiistai? Kävin Kohtaamispaikalla syömässä hernekeittoa ja laskiaispullia. Kai ne jotenkin liittyvät siihen, että täytyy tankata ravintoa, ennen kuin paastonaika alkaa. Ja miksi se on juuri tiistai?! Sunnuntaina oli jo laskiaissunnuntai. Tai hei, sehän johtuu siitä, että paastonaika kestää 40 päivää, mikä taas lasketaan taaksepäin pääsiäisestä ja se osuu keskelle viikkoa. Vai? Pääsiäinen taas on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen viikonloppu. Ihan selkeää ja ihan solmussa.


Nykyään luterilaisessakin kirkossa paastosta puhutaan paljon. Tuntuu, että on ihan painetta miettiä, että miten sitä nyt paastoaisi tai mistä luopuisi? Jos en kuitenkaan viitsi tehdä mitään? Kun olen ihmisten kanssa jutellut, aletaan jo ymmärtää se, että tämä kristillinen paasto ei tarkoita mitään ruokapaastoa. Välttämättä. Tällä hetkellä vallalla on se ajatus, että tämä paasto on jostain luopumista; jostain, mikä on minun ja Jumalan välissä. Mutta paasto voi tarkoittaa myös jonkun lisäämistä, ei sen tarvitse olla jostain luopumista. Paastonajaksi voin ottaa itselleni jonkun tehtävän, joka lähentää minua Jumalaan tai kasvattaa minua kristittynä ja valmistaa pääsiäisen juhlaan. Voin vaikka luvata, että tapaan jotain yksinäistä vanhusta vaikka joka viikko. Tai voin luvata pitää itseni kanssa hartaushetken joka päivä. Olisiko tällainen "lisähomma" joskus kivempikin juttu kuin jonkin välttäminen?


Paastoon liitetään ajatus hiljentymisestä tutkimaan itseään ja suhdettaan Jumalaan ja luomakuntaan. Diakoniatyössä paastonaika ei varsinaisesti tarjoa hiljentymistä, vaan päinvastoin juuri tähän aikaan osuu jokakeväinen yhteisvastuurypistys. Kirkon suurkeräys on perinteinen, hyvä juttu, johon halutaan panostaa. Halutaan saada rahaakin, jolla auttaa kärsiviä, mutta pääasia on ajatusten herättäminen. Kun ajattelen kaukaista lähimmäistä, se on jo melkein kuin rukoilisin hänen puolestaan ja se on jo kuin auttaisin häntä ihan oikeasti. Tämän vuoden yhteisvastuukohteet kolahtivat minuun pitkästä aikaa kunnolla. Kun katsoo videopätkän kongolaisnuoresta, joka on pakolaisena Ugandassa, niin jos sen jälkeen ei halua auttaa, ei sitten milloinkaan. Suomen kohde taas on seurakuntia lähellä oleva partiotoiminta. Partio elää ja voi hyvin, mutta sen piiriin halutaan nekin, joilla ei ole edes siihen varaa. Lisäksi halutaan perustaa Sisupartio-ryhmiä kehitys-, liikunta- ja aistivammaisille lapsille ja nuorille. Sisupartio on toiminut meillä Valkeakoskella jo viime syksystä saakka! Viime sunnuntaina, kun meilläkin oli yhteisvastuun alkajaismessu, oli hienoa tehdä sitä reippaiden partiolaisten kanssa.


Tänä iltana on kirkkovaltuustomme kokous. Eikä mikä tahansa kokous. Tänään kirkkovaltuutetut kaikkialla Suomessa äänestävät maallikkojäsenet kirkolliskokoukseen ja hiippakuntakokoukseen. Papit ovat äänestäneet pappisjäsenistä jo aiemmin päivällä. On siis kerran neljässä vuodessa tapahtuva vaalikokous ja sen jälkeen tiedetään kirkkomme ylimmän päättävän elimen kokoonpano. Sen jälkeen käymme vielä porukalla miettimään seurakunnan missiota eli päämäärää. Mitä haluaisimme tehdä tai millaisia olla vuonna 2020? Eipä mikään pikku homma. Tarvitsemme tämän päämäärän ensin, ennen kuin voimme miettiä, millä keinoilla siihen päästäisiin. Sitä tavoite- ja keinovalikoimaa kutsutaan strategiaksi. Toivon, että kaikki halukkaat pääsivät sanomaan sanasen siitä, mikä se seurakunnan päämäärä ja päätavoite on. Ehkä tulemme sitä kysymään?


Ja sitten tämä sää. Sekö on syynä tämänhetkiseen vetämättömyyteeen ja lievään pessimismiin? Olisin pitänyt kunnon talven ja lumen mielellään vielä hetken. Mutta jos vaihtoehto on tuo jäätikkö jalkakäytävillä, niin satakoon ja sulakoon pois, jotta ihmiset eivät teloisi itseään. On vähän sellainen tuhkakeskiviikko-olo: tuhka ja oma huonous on jo päällä. Silti täytyy taapertaa ja tehdä omat hommansa, jokaisen. Ja jokaisen täytyy vielä vähän auttaa toisia tekemään omat hommansa. Mistä siihen sitten voimaa? Toisilta. Kodista. Niistä laskiaispullista? -  Huokausten Herralta ja Auttajalta.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Kutsuttu julistamaan Jumalan suuria tekoja

Maailmassa on monenlaisia ihmisiä, todellakin. Maailmassa on myös monia uskontoja, joiden kaikkien kanssa pitäisi pystyä käymään keskustelua elämästä ja kuolemastakin. Ja vielä: maailmassa on myös monenlaisia kristittyjä. Tämä kirjoitukseni kertoo siitä yhteydestä, jota erilaiset kristityt etsivät ja jota kutsutaan sanalla ekumenia.


Muutaman kerran vuodessa pidämme diakonian työtovereiden kanssa tiimipäivän: teemme jotain "ihan muuta" ja herättelemme uusia ajatuksia ja tunteita rutiineiden ulkopuolella. Siinä samalla tulee käsiteltyä myös tärkeitä ajankohtaisia asioita. Viime perjantaina oli tällainen päivä ja pääsimme vierailemaan Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingin Vuosaaressa. Sofia on ortodoksinen kulttuurikeskus ja ihmisten kohtaamispaikka, joka kutsuu monenlaisia ihmisiä kohtaamaan. (Sofia tarkoittaa muuten suomeksi viisautta.) Sofia on vahvasti ekumeeninen paikka: kaikki kristityt ovat tervetulleita. Ja muutkin.


Sofiaan oli helppo mennä Helsingin laitamia myöten ja eipä olisi uskonut, että niin kaunis paikka löytyy: pientä mäntykannasta pitkin ajettiin perille meren rantaan. Kuinka kaunista kesällä mahtaakaan olla, kun nyt jo liki kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Keskuksen yhteydessä on myös hotelli, jossa voi kuka tahansa majoittua. Julkiset kulkuyhteydet ovat hyvät. Keskuksen päärakennuksessa ei muita vierailijoita näkynyt ja tunnelma oli seesteisen rauhallinen. Siellä söimme myös erinomaisen lounaan.


Meidät otti vastaan metropoliitta Ambrosiuksen sihteeri Anssi Jalonen, joka esitteli kurssikeskusta ja sen toimintaa. Kurssikeskuksessa oli parasta aikaa suuri ikoninäyttely, jonka teoksiin ihastellen tutustuimme. Parasta kuitenkin oli Pyhän Viisauden kappeliin, jossa oppaamme Anssi ja isä Oleg pitivät meille hetkipalveluksen. Kaunista silmille, korville, kaikille aisteille. Palveluksessa rukoiltiin meidän ja koko Sääksmäen seurakunnan kristittyjen ystävien puolesta! Ekumeniaa parhaimmillaan.


Ortodoksisen kirkon Helsingin hiippakunnan toimistot ovat myös Sofiassa. Itse metropoliitta ei ollut paikalla, vaan piispa Irja Askolan ja roomalaiskatolisen kirkon piispa Teemu Sipon kanssa vierailulla Roomassa. Siinä itse havahduin, että nythän on tosiaan menossa kristittyjen maailmanlaajuinen ekumeeninen rukousviikko. Olimmepa hyvään aikaan tutustumassa sisarkirkon paikkaan. Meillä Valkeakoskellahan tämä tammikuinen rukousviikko näkyy parhaiten ekumeenisena kirkkovaelluksena, joka taas toissa sunnuntaina vaellettiin. 18.1. oli varsinainen 1. rukouspäivä.


Nykyään vuodessa on kaksi ekumeenista rukouspäivää: toinen on vastuuviikolla, YK:n päivänä 24.10. Muistan sen ajan, kun niitä oli vielä neljä. Tasavallan presidentti antaa edelleen rukouspäiväjulistuksen rukouspäivien ajatusten pohjaksi. Tämä asia jää aivan liian vähälle huomiolle. Tämän kirjoituksen otsikko on 1. Pietarin kirjeestä ja se on tämän vuoden rukousviikon tunnus. Ajattele: jokainen meistä on kutsuttu omalla elämällään julistamaan Jumalan suuria tekoja!


Kulttuurikeskus Sofiassa oli hyvä olla kristittyjen veljien ja sisarien luona. Meidän tulisikin rohkeasti lähestyä kaikkia erilaisia kristittyjä, rukoilla yhdessä ja auttaa yhdessä lähimmäisiä. Meillä on kuitenkin enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia. Ja ne, mitkä erottavat, ovat suurin osa vain tuttujen tapojen erilaisuutta. Omaa kristillisyyttä on aikojen saatossa totuttu ilmaisemaan ja toteuttamaan eri tavoin. Vaikka nämähän ne juuri lähestymistä estävät: osaanko toimia ja puhua oikein? Mitä sillä väliä, tottumatonta ymmärretään ja opastetaan.


Vähässä ovat ne asiat, jotka opillisesti todella erottavat. Oikeastaan nämä yksityiskohdat ymmärtävät vain viisaat. Ekumenia tähtää siihen, että jonain päivänä näitä erottavia tekijöitä ei olisi vaan olisimme oikeasti kaikki yhtä. Ja että saisimme joukkoomme vielä lisää ihmisiä kristinuskon ulkopuolelta. Siihen saakka olkaamme rohkeasti saman Jumalan lapsia, kunnioittakaamme toinen toistamme ja rukoilkaamme, yhdessä ja erikseen, yhteyden puolesta. Yhdessä voimme paljon!


Lisää kulttuurikeskus Sofiasta http://www.sofia.fi/
Lisää ekumeniasta ja rukousviikosta http://www.ekumenia.fi/





tiistai 5. tammikuuta 2016

Elämää rippikoulussa

Armon vuotta 2016! Vuoden ensimmäinen rippileiri on jo viimeisessä illassa. Tulimme tänne Pappilanniemeen perjantaina 1.1. ja kotiin lähdemme huomenna loppiaisena. Pojat vetivät sählyturnauksen ja ovat nyt saunassa. Sen jälkeen vielä syödään ja vietetään iltaa yhdessä. Taas on tultu siihen, että leiri on yhdistynyt yhdeksi joukoksi kristittyjä ja että huomenna on suorastaan hieman haikeaa lähteä kotiin. Vaikka onhan se kiva mennä kotiinkin, kuten joku poika totesi.


Paitsi hauskaa yhdessä olemista, leiri on ollut myös uusien asioiden oppimista ja vanhan kertausta. Opettajatiimi on pannut parastaan ja jakanut omaa tietoaan monin mahdollisen tavoin: perinteisin oppitunnein, askarrellen, leikkien, näytellen ja pelaten. Ja tulosta on syntynyt. Juuri äsken oli loppukokeena rippikouluoppeja soveltava rastirata, jossa jokainen osoitti ymmärtäneensä ydinkohdat. Vai mitä sanotte näistä nuorten yhdellä rastilla tehdyistä rippikoulumainoksista: Tule rippikouluun, täällä opit rukoilemaan...Jumalan rakkaudesta...ystävyydestä...auttamisesta...Jeesuksesta... sosiaalisista taidoista...Pyhästä Kolminaisuudesta...yhdessäolosta. Siinähän ne tärkeimmät.


Leiri on pyörinyt pääasiassa sisätiloissa, sillä juuri nyt olemme saaneet nauttia talven pisimmästä pakkasjaksosta. Onneksi meillä on hyvät tilat kahdessa eri talossa ja kaikki on toiminut hyvin. Tosin eilen teimme urheasti yhden tehtävähommelin ulkona ja sen päälle paistoimme makkaraa ja lättyjä kodassa. Ei siellä kyllä kovin montaa laulua jääty laulamaan. 


Sääksmäen seurakunnassa diakoniatyö osallistuu rippikoulutyöhön varsin paljon. Itse olen sitä mieltä, että nuorten kasvattaminen kristinuskoon kuuluu kaikille ja on siis myös diakoniatyötä. Leiri on myös loistava mahdollisuus näyttää ja opettaa, mitä lähimmäisenrakkaus on ja minkälaisia eri tyyppejä seurakunnassa on töissä. Rippikoulussa tavoitamme diakoniasanomalla noin 200 nuorta vuosittain. Jokaisella rippikouluryhmällä on oma diakoniatyöntekijä, joka viettää ryhmän kanssa enemmän kuin yhden tapaamisen, joskus koko leirijakson. Kun on enemmän aikaa ryhmän mukana, tutustuu porukkaan ja osaa paremmin olla mukana.


Tämän talvileirin aikana olen joutunut tekemään paljon muutakin kuin vain leireilemään. On ollut pakko tehdä myös vuodenvaihdetöitä, tilastoja ja toimintakertomusta, ja sitä sun tätä valmisteluhommaa. Onneksi olen ehtinyt olla yhteisissä opetushetkissä ja hauskanpidossakin mukana. Urani huipulla olen ollut, kun olen saanut esiintyä parissa iltaohjelman sketsissä. Ja tykkään, todella. Kun aloitin työni diakoniatyöntekijänä, en pelännyt juuri mitään enempää kuin rippikoulutunteja. Siitä on tultu todella pitkälle ja tästäkin Jumalan ihmeellisestä työstä saan olla niin kiitollinen. Minullakin on pieni haikeus huomenna palata taas kodin ja työn arkeen täältä leirielämän kuplasta. Vaikka alkaahan tässä vanhaa jo vähän väsy painaa ja kotiväkeäkin on vähän ikävä.


Hiljattain teimme diakoniatiimissä tavoitteet siitä, mitä rippikoululaisen tulisi oppia diakoniasta. Tai mihin oikeastaan kenen tahansa kristityn täytyy päivittäin itseään piiskata. Rippikoulussa nuori kristitty
- oppii Jumalan rakkaudesta
- opettelee rakastamaan itseään, lähimmäistään ja luomakuntaa
- ymmärtää toisen avun tarpeen
- ymmärtää vastuunsa auttaa
- rohkenee auttaa


Näin toivomme ainakin syvimmissä nuorten sielujen sopukoissa tapahtuneen. Jos minä en enää näitä nuoria tapaa, lopputuloksen tietää vain Jumala. Paitsi tämän ryhmän kanssa matka jatkuu vielä hetken, toukokuun konfirmaatioon saakka. Kaikkia vuoden 2016 rippikoululaisia ja työntekijöitä siunaten.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Joululoma

Joulukuun 18. päivän ilta. Tänään oli tänä vuonna minun aikani jäädä joululomalle. Istun joulunajan valojen hämäryydessä, jouluradio soi ja mietin, teinkö tarpeeksi ja miten työtoverit jaksavat vielä muutaman päivän.

Stressiä siis on pukannut. Nappasin työtoverin vanhoista kirjoista itselleni Pertti Pakarisen kirjan "Älähän hättäile", vuodelta 1975. Kertoo olevansa stressiaapinen aikuisille. Aion joululomalla vähän kurkata, mitä oli stressi vuonna 75. Tämä kohta aukesi kirjasta nyt: Sitä paitsi on erheellistä luulla, että stressi on jotain pahaa, vihattavaa, jotain sellasita, mitä ei pitäisi olla. Me kaikki joudumme kestämään stressiä...Stressin täydellinen puuttuminen on kuolema. Jopa unessa koemme stressiä. Stressiä on ilo ja suru, nauru ja itku, murhe ja riemu." Siis tunteita, jotka kuuluvat elämään. Haitallista on, jos mikä tahansa tunne on liian voimakas tai päällä on monta voimakasta tunnetta yhtä aikaa.

Takaisin jouluvalmisteluihin. Kaikki on tähän asti mennyt suunnitelmien mukaan. Suurin piirtein siis; jokainen päivä sisältää myös pieniä kaarteita. Kun tänään katsoin diakonian tilastoja, olemme tähän mennessä joulukuussa tavalla tai toisella tukeneet 262 ihmistä. Tai oikeastaan taloutta, lukujen takana saattaa olla isojakin perheitä. Suurin osa on käynyt vastaanotolla. Heille olemme voineet antaa vähän joululisää, joululehtiä, lahjakortteja eri liikkeisiin, villasukkia, pesuaineita, pelejä ja vaatteita. Kiitos Sääksmäen seurakunnalle, että voimme auttaa myös taloudellisesti. Kiitos firmoille, jotka ovat lahjoittaneet joulukorttirahansa. Kiitos Mannerheimin Lastensuojeluliitolle, jonka lahjakortteja saimme välittää. Kiitos yksityisille, jotka ovat omastaan antaneet. Kiitos pesuaineita ja kosteusvoidetta lahjoittanut Walki Medical. Kiitos vapaaehtoisille villasukkien kutojille.

Iso asia joulun alla on myös Toivon talon jouluruokailu. Saimme tarjoilla ilmaisen jouluaterian noin sadalle hengelle. Tai eihän se ateria itsestään ilmestynyt, vaan Toivon talon poikien ja Riitan tekemänä. (Anteeksi, kun sanon teitä pojiksi, mutta se on hyvällä vaan.) Kiitos teille taas vuoden aherruksesta lähimmäisten hyväksi, oikeasti. Ensi vuonna jatketaan! Sininauhan kanssa yhteistyössä ruokaillaan, jaetaan koulujen ylijäämäruokaa ja EU-lahjoituskasseja ensi vuonnakin.

Diakoniatoimisto on auki vielä kaksi päivää. Sitten hiljenee ja vuoroon astuvat joulun hartaudet ja jumalanpalvelukset. Toki sielläkin puolella on ollut vilkasta jo koko kuukauden ajan. Toverit ovat vierailleet laitoksissa, päiväkodeissa ja kouluissa tai sitten näistä on vierailtu meillä. Jos nämä kaikki kohtaamiset laskettaisiin yhteen, kuinka monta siitä tulisikaan. Ihanaa, että joulun suuri ja lämmin sanoma saa elää!

Vaikka kuinka tässä hehkuttaisi, kaikilla ei ole jouluna lämmin, kylläinen ja turvallinen olo. Ei Suomessa, eikä varsinkaan maailmassa.  Maailma ei rauhoitu jouluna. Joulunalushartauksissa olen puhunut ulkoisesta rauhasta ja sisäisestä rauhasta. Ulkoisesti maailmassa tai ei aina edes lähiympäristössäkään ole rauhaa, mutta siitä huolimatta: sisäisen rauhan voi löytää. Vaikka edes hetkeksi. Toivon, että jokainen voisi sen hetken löytää tai toiselle tehdä. Ei väliä, onko köyhä vai rikas, suloinen joulu voi tulla. Ja sen sisäisen rauhan tuo Jeesus-lapsi, siitä olen varma. Jeesuksessa on Suurin Rakkaus. Kun hetken levähtää Jeesuksen lähellä, jaksaa taas jatkaa.

Rukoilemme:

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan;
ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo
Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu
Jumalan sanan valoa, joss´ sieluin kirkastuu
Tuo kotihin, jos pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin
Jumalan sanan valoa, ja mieltä jaloa.

Luo köyhän niinkuin rikkahan saa joulu ihana
Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa
Sua halajan, Sua odotan, Sa Herra maan ja taivahan
Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.

- Sakari Topelius, suom. tuntematon -

torstai 3. joulukuuta 2015

Joulukuun askareita


Ensimmäisestä adventista on alkanut joulun odotus. Silloin on lupa alkaa odottaa Syntymäjuhlaa, lisätä pieniä valoja pimeyteen, pukeutua punaiseen ja kuunnella Jouluradiota.

Diakoniatyössä joulun valmistelu taas on aloitettu jo alkusyksystä. Tai oikeastaan jo keväällä on päätetty eläkeikäisten perinteisen joulujuhlan ajankohta: Pappilanniemessä perjantaina 18.12. Ensimmäistä adventtia edeltävänä lauantaina diakonia oli mukana kaikkiaan kolmissa eri myyjäisissä: seurakuntatalolla, Koskikarassa ja Tietotien lukiolla. Myyjäistuotto käytetään avustustoimintaan.

Diakoniatoimiston joulupäivystys alkoi tänä vuonna 30.11. ja siihen mennessä kaiken pitää olla suurin piirtein valmiina. Ajoissa pitää päättää, minkä suuruisia ovat oman seurakunnan jouluavustukset perheille ja yksinäisille. Ajoissa olemme myös päättäneet, ketkä meistä minäkin päivänä päivystävät. Joulukuussa diakoniavastaanotto on avoinna ilman ajanvarausta arkisin klo 9-12 ja useita satoja kävijöitä nytkin odotetaan. Yksityisiä joulun rahalahjoittajia alkaa myös ilmaantua jo hyvissä ajoin. Näiden kohdalla diakoniatiimissä mietitään sopivat kohteet isommille lahjoituksille: yritämme ilahduttaa aina eri perheitä, juuri nyt isoimmassa hädässä olevia. Kukaan ei saa rahaa, vaan avuksi annetaan kauppojen lahjakortteja. Joulua lähestyttäessä sekalaisia avustuksia saapuu lisää: koskaan ei tiedä, mitä kaikkea vastaanoton kävijöille voi joululahjaksi antaa, ruokalapun lisäksi. Tämän joulun alla kävijät saavat mukaansa shampoota ja pesuainetta. Emme voi kuitenkaan enempää ottaa vastaan vaatteita tai muuta tavaraa, koska meillä ei ole niille säilytystiloja ja niiden jakaminen oikealle tarvitsijalle on vaikeaa.

Tänä jouluna vähävaraisten noudettavissa ovat pitkästä aikaa myös EU:n tukemat kuivaelintarvikekassit, joilla arkea jatkaa kummasti. Nämä kassit jaetaan arkiaamupäivisin yhteistyökumppanimme Sininauhan tiloista Alppikadulta. Pitää myös päättää, koska Toivon talon ruokailun ilmainen jouluateria järjestetään. Ruokalan poikien ja emännän kanssa päätimme, että tänä vuonna se on keskiviikkona 16.12. Vankiloista alkaa tippua kirjeitä, joissa pyydetään pientä joulumuistamista heidän hoivissaan oleville valkeakoskelaisille vangeille. Pitää päättää, minkälaisia joululehtiä tilataan ja minkä verran. Kaikille lapsille annetaan vastaanotolla oma lehti ja varttuneempien tilaisuuksissa jaetaan myös joululehteä. Kaikkia joulukuun tilaisuuksia täytyy alkaa suunnitella, että ei jää viime tippaan. Aika monissa lauletaan niitä kauneimpia joululauluja. Johonkin joulujuhlaan mennään vieraiksi ja saadaan lukea siellä jouluevankeliumi. Yhteistyökumppaneitamme muistamme joulukirjeellä ja saamme muutaman kortin vastineeksi.

Joulun alla yritetään käydä mahdollisimman monessa kodissa tervehtimässä niitä omia asiakkaita, joita painaa yksinäisyys tai sairaus. Joitakin jouluavustuksia myös viedään perille saakka. Joissain palvelutaloissa ja ryhmäkodeissa vietetään Herran Pyhää Ehtoollista joulun alla. Torstaina 17.12. kutsumme kaikkia diakonian asiakkaita ja diakoniaihmisiä Diakoniakahvilaan Kohtaamispaikalle. Tämä on uusi juttu! Teemme yhdessä torttukahvit, laulamme joululauluja ja rupattelemme. Diakoniakahvila jatkuu avoimin ovin kevätpuolella joka toinen perjantai-iltapäivä klo 13.30-15.

Kaikki tämä mahtuu tässä muutamaan virkkeeseen, mutta täyttää kyllä koko joulukuun kiireellä. Se on rankkaa, mutta valmistaa myös omaan jouluun. Antaessaan saa nimittäin. Haluatko sinä auttaa? Tavaraa siis emme niin kovasti toivo, mutta kaikkien lahjoitusten tulisi olla meillä hyvissä ajoin joulukuun alussa, jotta ehdimme ne toimittaa perille. Suurin osa lahjoittajistamme haluaa auttaa hädässä olevia lapsiperheitä, mikä on hieno asia. Toivomme kuitenkin, että joku haluaisi auttaa myös yksineläviä tai lapsettomia pareja. Sielläkin on paljon hätää ja haluamme mahdollisimman monen joulun olevan vähän helpompi. Joulu on uskonnolliseltakin kannalta tärkeä juhla, mutta erityisesti se on hengeltään lämmön ja jakamisen juhla, jonka lähes jokainen haluaa jollakin tavalla erottuvan arjesta.

Kaikkein parhaimman lahjan kuitenkin annat lähimmäisillesi antamalla heille aikaasi. Käy tervehtimässä vanhusta, auta ostoksissa, pyydä kahville, vietä aikuisten oikeasti rauhassa aikaa läheistesi kanssa. Joulun lapsi on siellä, missä on ihmisten välillä rakkaus ja hyvä tahto.
Teksti julkaistu lyhennettynä Kotikirkko-liitteessä 27.11.2015

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Diakoniatyöntekijä saarnaa

SAARNA TUOMIOSUNNUNTAIN JA 70 JA 75 VUOTTA TÄYTTÄVIEN MESSUSSA 22.11.2015
Evankeliumi Matteus 25: 31-46
Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”
Evankelista Matteus on kirjannut tähän evankeliumikohtaan Jeesuksen puhetta viimeisistä ajoista. Jeesus tiivistää tässä sen, minkälaista elämää taivaaseen pääseviltä ihmisiltä odotetaan. Lähimmäisten auttamista, ei mitään muuta. Tuolla yli 2000 vuoden takaisessa Israelissa Jeesus toivoi, että nälkäistä ja janoista, palelevaa tai sairasta, tai vankilassa olevaa lähimmäistä on autettava. Sanon, että Jeesus toivoi, vaikka käytännössä kyseessä on vahva vaatimus. Mutta tämä vaatimus on esitetty niin kauniin ja yksiselitteisen vertauksen muodossa, että se tuntuu Jeesuksen toiveelta. Tulee halu toteuttaa se toive.
Mitä Jeesus olisi sanonut vastaavassa tilanteessa vuonna 1940 tai vuonna 1945, kun te päivänsankarit olette syntyneet? Minkälaista apua lähimmäiset silloin tarvitsivat? Samanlaista apua: silloinkin oli nälkäisiä ja janoisia, palelevia ja sairaita ja kodittomia ja vankilassa olevia. Ja heitä autettiin. Tai mitä Jeesus sanoisi meille tänään? Minkälaista apua tarvitaan? Samanlaista apua. Ihminen ja ihmisen perustarpeet eivät ole muuttuneet mihinkään. Valitettavasti nälkäisiä ja janoisia on vieläkin ja tulee aina olemaan. Apuamme tarvitaan aina. Nykyään elämä on monimutkaisempaa kuin ennen ja perustarpeiden lisäksi täyttymättä jää monenlaisia muitakin ongelmakohtia. Mutta kaikki ihmisten ongelmat ovat oikeastaan jonkun asian nälkää tai janoa.
Lähimmäisellä tarkoitetaan toista ihmistä. Nykyään maailmamme on pienentynyt ja autettavia lähimmäisiäkin tuntuu olevan enemmän. Ja ihan viime aikoina ne autettavat ovat tulleet tänne sankoin joukoin. Jokaista on autettava niin kuin paras on, mutta on myös muistettava omat rajansa. Kukaan ei jaksa eikä osaa auttaa kaikkia, eikä tarvitsekaan. Täytyy uskoa siihen, että on paljon muitakin viisaita ja reippaita ihmisiä, jotka osaavat hommansa. Meille voi riittää se, että rukoilemme kärsivien ja heitä auttavien puolesta.
Tänään me vietämme syntymäpäiväjuhlaa, mutta on myös kirkkovuoden viimeinen sunnuntai, tuomiosunnuntai. Tässä Jumalan kasvojen edessä meidän on puhuttava myös siitä. Sillä kyllä te tiedätte, että ei elämä ole pelkkää hymyä ja iloa ollut. Elämän kokonaisuus jäisi vajaaksi, jos pimeydestä ja tuomiosta ei puhuttaisi. Elämän räsymattoon kuuluvat kaikenlaiset värit. Jokaisen pitää myös tunnustaa se, että jokainen on joskus tehnyt jotain väärin, isoa tai pientä. Kukaan ei voi olla koko ajan hyvä. Minä lisään vielä painetta sanomalla, että jokainen päivä on tuomiomme päivä. Jokaisena päivänä teemme jotain vääryyttä itseämme tai toisiamme kohtaan ja ansaitsisimme rangaistuksen.
Oman heikkoutensa ja vajavaisuutensa ymmärtäminen tekee nöyräksi. Se ei saa tehdä alistuneeksi, pelokkaaksi tai uhmakkaaksi. Nöyrällä asenteella on helppo lähestyä toista ihmistä ja hänen tarpeitaan. Nöyrä mieli ja asenne saattaa saada jumalaiset kiitokset palkkioksi.
On kuitenkin väärin lukea tätä tuomiosunnuntain evankeliumia vain yksistään, sillä siinä ei ole koko totuus meidän uskostamme Jumalaan. On uskontoja, joissa ihmisten pelastus riippuu hyvien tekojen tekemisestä, mutta meidän luterilainen uskontomme ei kuulu niihin. Meillä on käytössämme ainutlaatuinen lahja, nimittäin Jumalan armo. Ja myös tästä kertovia kohtia löytyy Raamatusta, esimerkiksi pienoisevankeliumi: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei tässä aseteta mitään ehtoja, rakkauden teko tulee yksin Jumalan puolelta. Jumala todellakin rakastaa meitä niin paljon, että sovitti Jeesuksen kautta meidän syntimme. Meidän ei tarvitse enää tehdä mitään sen eteen. Tuomiosunnuntain evankeliumi ei silti lakkaa olemasta voimassa: me emme tee hyviä tekoja, jotta pelastuisimme; me teemme hyviä tekoja, koska olemme jo pelastetut. Nöyrä mieli on niin kiitollinen Jumalan suuresta rakkaudesta, että haluaa osoittaa sen rakastamalla ja auttamalla muita.
Jos jokainen päivä onkin itsetutkiskelun, nöyrtymisen ja tuomion päivä, ihan jokainen päivä on myös armon, rakkauden ja kiitollisuuden päivä. Tänään saamme kiittää erityisesti eletystä elämästä, rakkaudesta ja hyvistä ihmisistä. Saamme kiittää myös tästä yhteisestä juhlahetkestä. Ehkä voimme kiittää myös joistakin vaikeuksista, jos ne jälkeenpäin katsottuna ovatkin olleet siunauksiksi. Ja jos nyt Jumalan rakkaudesta ja armosta huolimatta kärsimme, rukoilemme lähellemme viisaita ihmisiä ja sanoja, jotka auttavat jaksamaan. Rukoilemme siunausta itsellemme ja rakkaillemme tästä eteenpäin. Pidämme rohkeasti päämme korkealla ja hoidamme oman lamppumme tulta. Pimeässä syksyssä ja joskus pimeässä maailmassa tarvitaan jokaista lamppua!

lauantai 24. lokakuuta 2015

Piispaa kyydissä

Tänään työyhteisöpäivän päätteeksi Tampereen hiippakunnan Matti-piispa luki otteen Valkeakosken Sanomien jutusta vuodelta 1955. Siinä piispa Eelis Gulin antoi lausuntonsa Valkeakosken seurakunnan tilasta piispantarkastuksen päätteeksi. Itse lausuntoa en enää muista, mutta se olisi hyvin voinut olla tästä meneillään olevasta piispantarkastuksesta. Miten niin voisi olla? Joko piispat kautta aikojen osaavat puhua samalla tavalla kiitellen, ehkä hieman ympäripyöreästi. Tai sitten Valkeakosken seurakunnassa on oikeasti ollut yhtä hyvä ja vireä henki vuonna 1955 kuin on perillisessä uudessa Sääksmäen seurakunnassa nyt vuonna 2015. Ehkä hieman naivisti, tai sitten ei, uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon! Meillä on hyvä porukka ja henki, jossa suuret linjat ovat aika suorassa.

Itse vietän työntekijänä ensimmäistä piispantarkastustani. Täytyy sanoa, että kokemus on ollut hieno, parempi, mitä osasin ajatellakaan. Piispantarkastus ei enää ole mikään pelottava kokemus, jossa julkisesti arvioidaan toiminta ja työntekijät. Sen sijaan se on koko vuoden kestävä vuorovaikutusprosessi eli meilläkin se on alkanut jo tammikuussa työntekijöiden ja luottamushenkilöiden yhteisillä keskusteluilla. Myös toiminta ja talous on syynätty jo ennen tätä viikonloppua hiippakunnan lakimiesasessorin ja lääninrovastin toimesta. Kun yhteisissä keskusteluissa on ollut hyvä fiilis ja virallisista tarkistuksistakin on tullut positiivista palautetta, tähän varsinaiseen piispan vierailuviikonloppuun on voinut käydä reippain mielin. Lisäksi meillä on niin mukava ja helposti lähestyttävä piispa, että senkin puolesta tunnelma on mukava. Rankka viikonloppu kyllä osalle porukasta on, kun on niin paljon mielenkiintoista tutustuttavaa. Voimia piispalle näihin hommiin!

Olimme siis taas koolla Pappilanniemessä työntekijöiden ja luottamushenkilöiden voimin. Tämä työyhteisöpäivä päätti piispantarkastusprosessiin liittyvät keskustelut, mutta työ jatkuu. Tänään tehtävämme oli kirjata ylös seurakuntatyöhön ja tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä ja yllättäen näin pääsimme syvemmälle asioihin kuin joskus vastaamalla. Kun yritimme etsiä vastauksia joihinkin kysymyksiin, esiin tuli uusia kysymyksiä. Mutta sellaista nykytilanteen selvittäminen ja tulevaisuuden visiointi on: kysymyksiä kysymyksien perään, jotka kuitenkin joskus jo itsessään vastaavat. Ja kyllä matkan varrella niitä vastauksiakin tulee, ihan huomaamatta.

Eikä ihan huono päivän anti ole sekään, että yhdessä on hauskaa ja nauretaan. Toivon, että jokainen meistä voi edes hetkellisesti kokea tätä yhdessäolon iloa, vaikka pohdintapäivät eivät ominta alaa olisikaan. Siinä on armon vilaus; ei vain siinä, että koemme hengellisesti jotain ihmeellistä tai saamme aikaan, vaan siinäkin, että hetken olemme yhtä. Tähän kohtaan vielä kiittelen päivässä mukana ollutta piispantarkastuksen delegaatiota: piispa Matti Repoa, lääninrovasti Seppo Jarvaa ja pappisasessori Riitta Särkiötä oivaltavista ja oivallusta herättävistä kommenteista. Aika viisaita ihmisiä kaikki.

Kovasta miettimisestä, vastausten etsimisestä ja konsulttien johdattelusta tulee helposti sellainen olo, että nyt pitää äkkiä keksiä jotain hienoa, joka nopeasti muuttaa kaiken paremmaksi. On tärkeää huomata, että asia ei ole niin. Mitään ei pysty muuttamaan yhdessä eikä kahdessakaan yössä. Kaikki, mitä olemme tämän vuoden aikana miettineet ja kysyneet, on jäänyt elämään meissä jokaisessa ja tullut esiin pieninä ja isoina uudistuksina omassa tai tiimin työssä. Ja tulee edelleen. Yhdessä yhteisen asian äärellä oleminen on itseisarvo, joka yhdistää ja tuottaa tulosta. Se on Herran työtä, joka ei vaikuta niin kuin me ajattelemme, vaan niin kuin on paras. Tässä voisi sanoa, että konsulttimme Mikko Sulander ja Olli-Pekka Silfverhuth olivat oivallisia kätilöitä alusta loppuun.

Prosessissa on ollut tärkeää myös yhteinen rukous. Ehkä tärkeintä. Tänä juhlaviikonloppuna myös seurakuntalaiset saavat olla siinä mukana. Jumalalta me saamme voiman ja viisauden tehdä työtä seurakunnan ja lähimmäisten hyväksi, kukin omalla paikallamme. Suurimpaan rukoukseen ja juhlaan me päätämme huomenna piispantarkastuksen, kun yhdessä teemme messun Sääksmäen kirkossa. Messu on Jumalan kansan juhla. Jotenkin nyt on niin riemullinen mieli, että tekisi mieli juosta ja palvella Jumalaa mahdollisimman hienolla messulla. Mutta, mutta, muista, että se ei mene niin. Jumalanpalveluksessa me emme palvele Jumalaa, vaan Hän laskeutuu keskellemme ja palvelee meitä. Se on ihmeellistä. Että joku niin Suuri haluaa antaa meille voimansa ja armonsa. Jos sinä tai minä jotakin messussa teet eli palvelet, se on lähimmäisen hyväksi.

Tänään oli ilmassa paljon viisaita sanoja. Loppupuheessa piispa sanoi, että tulevaisuus ei ole meidän käsissämme. Se oli lohdullista. Nykyajan vaikeiden päätösten edessä painaa se tunne, että minun ja meidän pitää ratkaista koko tulevaisuus. Tottakai meidän pitää tehdä parhaamme, maailma toimii meidän kauttamme, mutta tulevaisuus on sittenkin Jumalan kädessä. Työ jatkuu, kiitos Herralle!