sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Rakkauden kaksoiskäsky


SAARNA SÄÄKSMÄEN KIRKOSSA 20.10.2019

Evankeliumi Matt. 22: 34-40

Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

Kun mietin tätä saarnaa pöydän ääressä kirjojen ja tietokoneen kanssa, katseeni hakeutui koko ajan ulos ruskaan ja auringonpaisteeseen. Puut ovat olleet niin kauniita. Tuntuu, että sitä näkyä täytyy katsoa niin kauan kuin sitä kestää. Kauneuskin on jonkinlaista rakkautta? Ja valo? Jos ihmiseltä kysytään, mitä rakkaus on, hän lähes varmasti määrittelee sen tunteeksi. Sitä se varmasti onkin. Mutta onko se jotain muutakin? 

Tämän päivän evankeliumi liittyy niiden monien kertomusten joukkoon, joissa Jeesus keskustelee tai kiistelee juutalaisten opettajien kanssa. Eri kertomukset ja evankeliumit kuvaavat näitä tapahtumia eri tavoin: riippuu paljon evankeliumin kirjoittajasta, ”toimittajasta”, miten kertomus esitetään. Usein kertomus lähtee siitä, että lainopettajat haluavat panna Jeesuksen koetukselle ja kysyvät häneltä jotain. Aina Jeesus vastaa hyvin, mutta sitä ei pysty sanomaan, mikä vaikutus sanomisilla vastapuolelle on. Historia tietää, että lopputulos oli Jeesuksen teloittaminen, mutta jäikö kuitenkin jollekin jotain miettimistä Jeesuksen sanoista? Sanoin tuolla aiemmin, että ”kertomuksia, joissa Jeesus keskustelee tai kiistelee”. Ei tässäkään kertomuksessa sanota, että Jeesus mitenkään kiistelisi. Sellaisena me kuitenkin nämä tarinat usein kuvitamme. Tai ehkä pikemminkin niin, että lainopettajat kiistelevät ja Jeesus on tyynen rauhallinen. 

Lainopettaja luulee olevansa ovela, kun kysyy Jeesukselta lain suurinta käskyä. Jos ajatellaan koko juutalaista eli Mooseksen lakia lukemattomine käskyineen, lienee mahdoton tehtävä nostaa sieltä yhtä ylitse muiden. Jos Jeesus olisi vastannut minkä tahansa yksittäisen käskyn, olisi ollut helppoa perustella hänen olevan väärässä.  Jeesus vastaakin upealla Jumalan lain tiivistelmällä, johon sisältyvät kaikki käskyt ja jota kukaan ei voi kiistää. Mooseksen laissa oli sekä käsky rakastaa Jumalaa (5. Moos. 6:5) että käsky rakastaa lähimmäistä (3.Moos. 19:18), mutta aiemmin näitä käskyjä ei oltu yhdistetty tällä tavalla. 

Juutalaisessa perinteessä Jumalan rakastaminen perustuu Jumalan ja Israelin solmimaan liittoon. Jumalan rakastaminen on tietoinen valinta noudattaa lakia. Toisaalta Jumalan rakastamiseen kuuluu eettinen ulottuvuus, koska kysymys on kuuliaisuudesta Jumalalle ja hänen käskyjensä noudattamisesta. Jumalan rakastamiseen liittyvistä tunteista puhutaan harvoin suoraan. Tunteikas rakkaus näkyy ehkä parhaiten psalmien kuvauksissa ja Laulujen laulussa. Kristillisessäkin perinteessä Jumalan rakastaminen on hänen tahtonsa tietämistä ja sen noudattamista. Jumalan rakastaminen on erilaista rakastamista kuin lähimmäisen rakastaminen, erilainen tunne. 

Alun perin käsky rakastaa lähimmäistä tarkoitti oman kansan jäsentä. Jo Mooseksen laissa käskyä kuitenkin laajennettiin koskemaan myös Israelissa asuvia muukalaisia. Nykyään käskyn ymmärtäminen on laajentunut niin, että lähimmäinen on kuka tahansa toinen ihminen, lähellä tai kaukana. Tämä rakkaus on erilaista lähimmäisestä riippuen. Toista rakastaa vain siksi, että hän on Jumalan kuva; jotain toista taas pakahtuvalla romanttisella rakkaudella; ja kaikkea siltä väliltä. 

Evankeliumitekstin lopuksi Jeesus sanoo, että ”tässä ovat laki ja profeetat”. Voisi ajatella niinkin, että laki aiemmin annettuna edustaa menneisyyttä ja profeetat yhteiskunnallisina ennustajina tulevaisuutta: rakkauden kaksoiskäsky on voimassa nyt ja aina. Jeesus ei kumonnut lain tärkeitä säädöksiä, vaan tiivisti ne. Viime sunnuntaina ymmärsin työtoverini Juha Valkaman hyvästä saarnasta, että Jeesuksen myötä Mooseksen laista jäivät pois ne käskyt ja ohjeet, joilla pyrittiin omilla teoilla olemaan parempia Jumalan edessä. Jäljelle jäivät kymmenen käskyä ja muut ohjeet, joilla toteutetaan rakkautta Jumalaan ja lähimmäiseen. Omilla teoilla emme voi pelastua, mutta uskomalla ja rakastamalla voimme. 

Rippikoulussa tämä rakkauden kaksoiskäsky on ”peruskamaa”: yksi ulkoläksyistä ja diakoniaopetuksen perusasioita. Diakoniatunnilla lähden liikkeelle siitä, miksi meidän tulee rakastaa lähimmäistä. Ensinnäkin Raamatusta löytyy rakkauden kaksoiskäskyn kaltaisia sanallisia kehotuksia, jotka meitä siihen ohjaavat. ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.”-- ”Tehkää toisille niin kuin toivoisitte itsellenne tehtävän.”—Esimerkiksi. Toiseksi meitä ohjaa rakkauteen ja auttamiseen Jeesuksen esimerkki. Hän meni kaikkein heikoimpien ja halveksituimpien luo ja auttoi. Se on niin vahva esimerkki, että harva siihen täysin pystyy. Mutta yrittää täytyy.

Rippikoulussa opetan myös, että rakkauden kaksoiskäsky on itse asiassa rakkauden kolmoiskäsky: ”rakasta…kuin itseäsi”. Varsinkin rippikouluikäisen itsestään epävarman nuoren kohdalla tämä on todella tärkeä sanoma, ja kaikenikäisten. Varhaisessa Raamatun tulkintahistoriassa ei nähty ongelmaa siinä, että ihmistä kehotetaan rakastamaan myös itseään. Luther kuitenkin kiisti tämän tulkinnan ja näki itserakkauden kielteisessä valossa. Itserakkaus onkin huono juttu: se on jotain negatiivista, joka peittää alleen lähimmäisenrakkauden. Itsensä rakastamisen varominen on vaivannut meitä vuosisatoja ja ehkä aiheuttanut turhaa huonoa itsetuntoa ja arkuutta. Moderni tulkinta ajatteleekin, että itseään voi rakastaa terveesti olematta itserakas tai itsekäs. Kyllä ihminen voi olla ylpeä itsestään Jumalan kuvana ja rakastettuna ja olla näin vahvempi rakastamaan myös muita. 

Lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen on tietysti lukemattomia tapoja. Rakkauden teot riippuvat vastaanottajan tarpeista ja toteuttajan kyvyistä ja jaksamisesta. On tärkeää miettiä, mikä lähimmäiselle ja yhteisölle on oikeasti hyväksi, että ei sokeudu omaan tulkintaansa asiasta.  Rakkauden kaksoiskäskyn tulkintaan on mahdollista yhdistää myös ympäristöstä huolehtiminen. Jos haluan Jumalalle ja lähimmäiselle hyvää, pidän huolta yhteisestä ympäristöstämme. Tänään vietämme myös sadonkorjuun kiitosjuhlaa. Jumala on luonnon kautta ja lähimmäisten työn avulla antanut meille parastaan. Pitäkäämme huolta siitä, että myös jatkossa saamme kiittää ja iloita runsaasta kotimaisesta sadosta ja kauniista luonnosta.

Tästä sunnuntaista alkaa myös ekumeeninen Vastuuviikko, jota on vietetty jo vuodesta 1979 saakka. Vastuuviikko on Suomen kaikkien kirkkojen ja monien kristillisten järjestöjen yhteinen ihmisoikeuskampanja, jossa kirkot toimivat yhdessä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Tarkoitus on saada ihmiset pohtimaan, kyselemään ja arvioimaan omaa elämäntapaansa suhteessa maailman tilaan. Tänä vuonna Vastuuviikkoa vietetään teemalla Ihmisoikeuspuolustajat. Ihmisoikeuspuolustaja on henkilö, joka puolustaa ihmisoikeuksia rauhanomaisesti. Me kaikki voimme puolustaa ihmisoikeuksia omassa elinpiirissämme ja myös näin toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä. 

Käskyt rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä kuuluvat kiinteästi yhteen ja ovat yhtä tärkeitä. Uskon täytyy näkyä lähimmäisenrakkautena, jotta se ylipäätään on oikeaa uskoa. Se, joka rakastaa veljeään, rakastaa Jumalaa. Toisaalta opetus rakkauden kaksoiskäskystä auttaa pitämään kristillisen elämän eri puolet tasapainossa. Ilman lähimmäisenrakkautta usko käpertyy itseensä ja eristäytyy muista, kun taas Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen täydellinen samaistaminen kaventaa kristinuskon pelkäksi etiikaksi. On siis Jumalan rakastaminen eli usko ja lähimmäisen rakastaminen eli teot, yhtä aikaa. Sen lisäksi on armo, kun rakastamiseen ei kuitenkaan koko aikaa pysty.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Syksyn kultaa

Viime viikkoina silmät ja mieli ovat saaneet nauttia uskomattoman hienosta ruskasta. Puut ovat hehkuneet keltaisen, punaisen ja vihreän eri sävyissä. Hetken ne vielä hehkuvat, vaikka syksy onkin jo tuullut osan lehdistä pois. Työmatkallanikin on kultaisten haapojen reunustama "polku".




Samalla tavalla voisin sanoa kohdanneeni syksyn erilaisia värejä tämän viikon töissäni eli kultaisessa iässä olevia vanhuksia. Tällä viikolla vietettiin vanhusten viikkoa ja oli ihanaa omistaa iso osa viikosta heille. Viikkomme alkoi sunnuntain messusta, jossa kollegani Anna-Mari hienosti saarnasi ja josta hän toi mukanaan arkeen Sanaa, yhteyttä ja siunatut ehtoollisaineet. Sain myös yllättyä siitä, miten hienosti suntiomme valmistivat ehtoollisvälineet pieniin matkapakkauksiin. Olimme saaneet kotipalvelulta 16 tervehdyskäyntipyyntöä heidän asiakaskunnaltaan ja näistä peräti puolet toivoi myös kotiehtoollista.


Maanantaina oli ensimmäisen käynnin aika ja vuosisadan eläneen Jumalan ihmeen kohtaaminen. Paljon ei enää jaksettu, mutta virsiä kuitenkin tapailtiin ja ehtoollisesta iloittiin. Hän kiitti Jumalaa siunauksesta elämän matkalla ja - niin kuin ymmärsin - toivotti meille turvallista elämän matkaa. Kiitos! Maanantaina illalla päätin vielä soittaa seuraavan päivän käynneistä ja se olikin oikea päätös. Toisella heistä oli huono hetki ja hän tarvitsi kuuntelijaa. Puhui Jumalan ihmeestä ja enkeleistä, kun juuri oikeaan aikaan soitin.


Tiistaina sitten tämän ihmisen luo. Vietimme tunteikkaan ehtoollishetken hänen ja sukulaisnaisen kanssa. Laulettiin virsi, jota isä oli laulanut hevoskärryissä istuessaan. Juotiin teetä ja nautittiin pöydän antimista. Tämä yksinäinen piristyi ja sai toivoa jatkaa eteenpäin. Kerroin, että jos ehtoollisesta on apua, sitä voi muulloinkin pyytää. --- Toisella tiistain käynnillä ei tarvittu ehtoollisaineita, mutta käynti oli sitäkin tärkeämpi. Vanhus halasi ja sanoi, että on ollut niin ikävä. Ihmeen positiivisena tässä kodissa oltiin, vaikka vaikeat sairaudet rajoittavat elämää. Ehkä myös taloudellinen pärjääminen. Näissä kodeissa käyntejä jatketaan, kuten tähänkin asti. --- Keskiviikkopäivä vei uuden tuttavuuden luokse. Siellä oli vähän epäselvyyttä, mitä tämä tällainen tervehdyskäynti tarkoittaa, mutta loppujen lopuksi keskustelu sujui ja päättyi kiitoksiin.


Torstaina ei kotikäynnille ehtinyt, sillä vuorossa oli johtoryhmän kokous ja Ikäihmisten syystapahtuma liikuntahallilla. Syystapahtuma veti taas satoja osallistujia ja oli mukava olla paikalla. Syystapahtumassa varauduttiin vanhuuteen ja myös seurakunta voi olla siinä tukena: tarjoamme toimintaa ja yhteyksiä pärjäämisen tueksi. Diakonian pöydässä oli mukana ensimmäiseltä kierrokselta palanneita Kyläluutia, jotka odottivat uusia kyläilypaikkoja. Kaksi niistä lähtikin uudelle kierrokselle tapaamaan yksinäisiä. Se, joka ottaa Kyläluudan, voi pitää sitä vain 1-2 viikkoa ja sitten se on vietävä uuteen paikkaan. Ja näin jatketaan. Kyläluudalla on mukanaan reissuvihko, johon kirjataan, missä se on vieraillut. Kyläluudan kanssa on helpompi mennä kyläilemään, kun on jotain vietävää.


                                                     
             Päivi, Jouni ja Kyläluudat syystapahtumassa. Kuva  Anna-Mari Paloniitty-Tuominen


Vanhusten viikon perjantaina vietettiin Kohtaamispaikan 30-vuotisjuhlia. Kuinka monia satoja ihmisiä siellä onkaan kohdattu vuosien aikana ja kuinka ihmiset ovat kohdanneet toisiaan? Mahtava juhlan aihe, jota oli juhlistamassa yli 30 ihmistä. Ulla oli leiponut hyvää täytekakkua ja myös muisteli Kohtaamispaikan taivalta. Juha piti hyvän, aiheeseen sopivan hartauspuheen. Hienointa on, että Kohtaamispaikan tarina yhä jatkuu, käsi kädessä kaupungin Lähitorin kanssa. Sinne muutkin kuin ikäihmiset kahville ja seurustelemaan.


Perjantaina vielä kaksi tervehdyskäyntiä. Toinen tutun ihmisen luo, toinen uusi tuttavuus. Tutun luona ehtoollishetkessä oli mukana yli kymmenen vuoden yhteinen tarina puolison kuolemasta aktiivileireilijäkauden kautta oman elämän heikentymiseen. Uusi tuttavuus toi tuulahduksen syvältä paikkakunnan maaseudulta ja sen suurista tapahtumista.


Viikko päättyi taas seurakunnan päätapahtumaan, messuun. Messuun vein mennessäni kaikki viikolla kohdatut ihmiset ja esirukouksessa rukoiltiin heidän puolestaan. Mukava, että messussa oli nelisenkymmentä ihmistä. Messun jälkeen oli vielä lähetyslounas, missä olikin erinomaisen maistuva pitopöytä.


Tämä oli hyvä viikko. Pari ehtoollishetkeä on vielä tulevalla viikolla. Ne ovat minullekin aina juhlaa. Ehtoollisessa saamme pyhän sakramentin välityksellä liittyä Kristukseen ja toinen toisiimme. Siitä saa voimaa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Ilo palvella messussa!

Tänään Sääksmäen kirkossa vietettiin Mikkelinpäivän messua. Messussa eli ehtoollisjumalanpalveluksessa on aina hieno olla, mutta tänään siitä jäi erityisen hyvät fiilikset.


Kävelin messuun kainalossani kansio, jossa oli valmiit messun johdantosanat ja esirukous. Johdantosanat eivät ole mitenkään erityisesti diakoniatyöntekijän tehtävä, mutta tänään sain ne sanoa. Esirukous taas on juuri diakoniatyöntekijän tehtävä, vaikka sen voi toki joku muukin hoitaa. Kun valmistelen esirukouksen, otan siinä huomioon aina tarpeelliset yleiset rukousaiheet seurakunnan, kirkon, valtion, kotien, luonnon ja niin edelleen puolesta. Tärkeämpää on kuitenkin liittää rukoukseen myös ajankohtaisia rukousaiheita paikkakunnalta tai maailmasta. Silloin rukous ja sen aiheet tulevat lähelle ja todellisiksi pyynnöiksi. Esirukouksessa tuon yhteiset kiitokset ja pyynnöt arjesta Jumalan kasvojen eteen.


Toinen perinteinen diakoniatyöntekijän tehtävä on ehtoollispöydän kattaminen. Tämä perinne tulee jo alkuseurakunnasta, jolloin jumalanpalveluksessa jaettiin oikeaa ruokaa ja diakoni oli pöytäpalvelijana. Tänään ehtoollinen on erityisesti Jeesuksen muistoateria ja syntien anteeksi saamisen paikka. Alkuseurakunnan tapaan se on myös vaihtopöytä, jossa lahjamme ja tarpeemme tasoittuvat ja olemme samanarvoisia. Tänään en ollut jakamassa ehtoollista, mutta yleensä se on yksi hieno paikka toimia Jumalan armon ja rauhan välikappaleena. Messun lopussa tapahtuva lähettäminen on myös usein diakoniatyöntekijän tehtävä. Siinä hän lähettää messuväen Jumalan sanalla ja sakramenteilla vahvistettuna takaisin arkeen.


Mikä sitten teki tämän päivän messusta erityisen hienon? Ehkä se iloinen yhdessä tekemisen henki, joka suunnittelusta toteutukseen saakka vallitsi. Tänään oli aiheena Mikkelinpäivä ja kaikki messun osat tuntuivat tukevan aihetta enkeleistä, Jumalan sanansaattajista. Hienoon fiilikseen tarvitaan messun liturgi, joka haluaa suunnitella messun yhdessä ja jättää paljon yhteisen sopimisen varaan. Siihen tarvitaan vastuuryhmä, joka rohkeasti omien kykyjensä mukaan lähtee toteuttamaan messun eri osia. Siihen tarvitaan upeasti soittava kanttori, jonka musisointia on taivaallista kuunnella. Tarvitaan suntio, joka varmalla ja rauhallisella otteella varmistaa kaiken toimivuuden. Siihen tarvitaan ne ihmiset, jotka juuri tänään päättivät lähteä kirkkoon. Mutta erityisesti siihen tarvitaan Jumalan Pyhä Henki, joka kutsui meidät tähän työhön ja oli mukana tekemässä Jumalan kansan juhlaa.






Esirukous Sääksmäen kirkossa Mikkelinpäivänä

(ilman kirkollisia ilmoituksia)


Pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isä. Sinä olet antanut meille oikeuden lähestyä sinua Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja tuoda sinulle pyyntömme ja kiitoksemme. Kuule meitä, kun rukoilemme yhteisten asioiden ja kaikkien lähimmäistemme puolesta.


Taivaallinen Isä. Haluamme kiittää syksyn sadosta ja siitä, että maanviljelijät ovat saaneet viljat puitua. Kiitos siitä, että meillä on ruokaa ja turvalliset olot. Herra auta siinä, että kenenkään maailmassa ei tarvitsisi olla nälkäinen tai peloissaan.

Tänään haluamme rukoilla perheiden puolesta. Anna kaikille perheille yhteisymmärrystä ja rakkautta. Anna erilaisten haasteiden keskellä eläville perheille voimia ja uusia näkökulmia päästä eteenpäin. Isä, lähetä kaikille lapsille suojaavat enkelisi, jotta kaikki lapset voisivat turvallisesti varttua aikuisiksi.


Taivaallinen Isä. Tällä viikolla seurakunnan työntekijät ja

luottamushenkilöt ovat kohdanneet ihmisiä erilaisissa yrityksissä ja yhteisöissä. Herra, siunaa kaikkien näiden ihmisten toimintaa Valkeakosken hyväksi. Siunaa erityisesti yrittäjiä, joilla on vaikeuksia. Anna voimaa toteuttaa omaa tietään ja anna mahdollisuuksia.


 Herra, me kiitämme Suomen kauniista luonnosta. Anna meille lapsen silmät ja korvat ihmetellä Sinun ihmeitäsi luonnossa. Anna maailman päättäjille viisautta puuttua nopeasti ilmastonmuutokseen ja meille kaikille ymmärrystä tehdä siinä oma osamme. Anna tukesi ja rohkeutta omasta tulevaisuudestaan huolissaan oleville nuorille.


Taivaallinen Isä. Sinä kuulet ja näet kaikki ne kiitoksen ja pyyntöjen aiheet, joita mielessämme on. Anna sinun tahtosi toteutua näissä asioissa. Kiitos, että sinä tuet meitä arjessa ja juhlassa ja kiitos siitä, että saamme aina kääntyä sinun puoleesi. Anna meidän kerran nähdä pyhät kasvosi taivaan kodissa.







Amen























































































maanantai 16. syyskuuta 2019

Lähimmäisen päivä on joka päivä

Nykypäivän yhteiskunta on auki 24/7 eli seitsemän päivää viikossa ja 24 tuntia vuorokaudessa. Varmaan monelle ihmiselle pyhäpäivä eli sunnuntai ei tarkoita yhtään mitään. Vaikka omatkin tavat ovat muuttuneet, sunnuntai tarkoittaa jotain erityistä.


Omassa työssä sunnuntai on useimmiten vapaa ja se on oma erityinen lepopäivä. Jos sunnuntai on työpäivä, se tarkoittaa yleensä sitä, että olen messussa ja se on yhtä juhlaa. Jos en ole töissä, enkä pääse muuten kirkkoon, jotain jumalista puhetta on kuultava. Se on jännä tarve erityisesti juuri sunnuntaisin. Usein kuuntelen RadioDeitä samalla kun teen sunnuntairuokaa ja on ilo kuulla siellä sana Jeesus. Parasta on, jos sattuu tulemaan virsiä.


Viime sunnuntai oli Lähimmäisen sunnuntai. Sen teemat ovat lähellä diakoniatyötä, oikeastaan sen perusta. RadioDeissä satuin kuulemaan neljän viisaan henkilön keskustelua päivän teemasta ja se osui. Päivästä kerrotaan Kirkkokäsikirjassa näin: Jeesus oli elämällään ja opetuksellaan esimerkkinä Jumalan rakkaudesta, joka ylittää kaikki rajat. Tämä esikuva velvoittaa meitä näkemään jokaisessa ihmisessä lähimmäisen. Kristukselta saamme myös voiman hyviin tekoihin lähimmäistemme hyväksi. Ihminen ei ole aina tietoinen siitä, että hän hyvää tehdessään toimii Jumalan rakkauden välikappaleena.


Kirkkokäsikirja tiivistää asian hyvin. Juuri niin kuin RadioDein keskustelussakin puhuttiin, Jeesus itse on meille esimerkki: olihan hän kaikkien menneiden ja tulevien ihmisten lähimmäinen toimiessaan maailmassa ja kuollessaan kaikkien puolesta ristillä. Se on meille niin kova esimerkki, että sen alle meinaa uupua. Mutta: ylösnousseelta saamme myös voiman toimia lähimmäisten hyväksi. Muistaen, että kukaan ei voi auttaa kaikkia, mutta jokainen voi auttaa jotakuta.


Tunnustan, että minulle on ollut joskus vaikeaa nähdä kaikissa ihmisissä Jumalan kuva. Jotkut ihmiset ovat jostain syystä käyneet hermoille tai jotain muuta. Onneksi tällaisia kohtia ei ole montaa ollut. Tämä osoittaa vain sen, että asian kanssa pitää kilvoitella koko ajan. Mutta jos ajattelet kaikkia Jumalan kuvaksi, on helpompi toimia tasavertaisesti kaikkien hyväksi. Muista myös se, että olet itsekin arvokas Jumalan kuva ja sinulla on väliä!


Lähimmäisen auttaminen ei ole vain meidän työntekijöiden tehtävä, vaan kaikkien. Me olemme kaikki samaa kristittyjen joukkoa ja velvolliset rakastamaan ja huolehtimaan toisistamme. Omien kykyjen ja resurssiemme mukaan.


Lähimmäisen päivän evankeliumiteksti on iki-ihana ja rikas Laupias Samarialainen (Luukas 10: 25-37). Se on perusesimerkki Raamatusta, kun kerrotaan diakoniatyöstä ja lähimmäisyydestä. Sunnuntai on kerran viikossa, mutta lähimmäisen päivä on joka päivä.


                                         
                                                                Kuva: Anniina Mikama




Herramme ja Jumalamme.
Me tarvitsemme rakkautesi voimaa
enemmän kuin mitään muuta,
kun lähetät meidät lähimmäistemme luo.
Ilman sitä emme kykene auttamaan heitä.
Anna meille armahtava mieli,
ettemme kulkisi kenenkään apua tarvitsevan ohi.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
Amen.


(Kirkkokäsikirja)

maanantai 2. syyskuuta 2019

D-Day ja diakonian virka

Kirjoitin otsikkoon ensin vahingossa diakonian virta. Se sai kuulostelemaan tuota sanayhdistelmää: voisiko diakonia olla virtaa? Ja onko se vettä, joka virtaa, vai sähkövoimaa? Kyllä diakonia on noita molempia. Miten, sen miettimisen jätän teille, sillä nyt on muuta asiaa.


Tänään vietettiin Suomen seurakunnissa toista kertaa D-Daytä eli diakonian viran päivää. Päivä on valittu ensimmäisenä diakonissaksi vihityn Matilda Hoffmanin vihkimyspäivän 1.9.1872 mukaan. Päivää on päätetty viettää tuota 1.9. lähimpänä olevana arkipäivänä eli tänä vuonna tänään. Päivän viettäminen on lähtenyt todella hyvin liikkeelle ja eri puolella Suomea diakoniatiimit ovat järjestäneet monenlaista ohjelmaa.


Me Sääksmäen seurakunnassa osallistuimme siihen ensimmäistä kertaa ja järjestimme Kohtaamispaikalla kakkukahvit. Tarkoitus oli myös näkyä kaupungilla, mutta työvoima meni niin vähiin, että siihen emme pystyneet. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että keksimme kutsua juhlaan oikein erikseen kaikki paikkakunnalla asuvat diakonian virkaan vihityt eläkeläiset. Ja moni heistä tuli ja meillä oli hienot muistelut. Sai huomata, että diakonian virka ja vihkimys on tärkeä asia, joka ei himmene eläkkeelläkään.




                           D-Dayn juhlijoita Kohtaamispaikalla 2.9.2019


Seurakunnan hengellisen työn tekijät ovat enimmäkseen viranhaltijoita. Diakonian virassa olevat ovat pappien lisäksi ainoita, jotka vihitään virkaansa juhlallisin menoin. Kun näin kirjoittaa, ymmärtää jo, että asiassa on ongelmia. Vuosikymmenet on keskusteltu siitä, ketkä kaikki pitäisi vihkiä virkaan ja mitä oikeuksia ja velvollisuuksia virkoihin liittyy. Asia ei varmaan koskaan ratkea. Olen pahoillani siitä, että kaikkia ei vihitä, mutta iloinen siitä, että  omana tukenani on vihkimys.


Nykyään sekä pappien että diakoniatyöntekijöiden on ennen vihkimystään saatava kutsu johonkin seurakuntaan eli työpaikka. Minut on vihitty aikana, jolloin diakoniatyöntekijät eivät tarvinneet kutsua eli kurssimme vihittiin ilman tietoa työpaikasta. Ennen vihkimystä kävimme keskustelut koulun alueen piispan, Matti Sihvosen kanssa. Keskustelu oli merkittävä ja myös se, että sama Sihvonen kättenpäällepanemisen traditiolla vihki minut palvelemaan Kristuksen kirkkoa. Muistan Matti Sihvosen sanoneen keskustelun päätteeksi rauhalliseen tapaan: "Eiköhän se Nivalan tytöllekin paikka löydy". Ja löytyihän se. Täällä samoilla seuduilla on nyt paikka ollut  yli 20 vuotta.


Onko erityisellä viralla ja vihkimyksellä sitten merkitystä? Pidän joka tapauksessa tärkeänä palvella Kristuksen kirkkoa parhaan taitoni ja ymmärrykseni mukaan, mutta kyllä vihkimys siinä erityisesti kantaa. Se kantaa silloin, kun ei itse jaksa ja myös silloin, kun jaksaa. En ole missä tahansa hommassa. Tämän sai huomata tänäänkin D-Dayn juhlassa, miten me eri aikojen diakoniavihityt koimme yhteyttä Herran virassa ja arvostimme sitä. Vihkimys ei tarkoita sitä, että se pyhittäisi jotenkin täydelliseksi, ei todellakaan. Se on valtuutus hoitaa tätä erityistä virkaa, samanlaisena syntisenä kuin muutkin.


Tänään laulettiin myös virsiä, kahden eläkeläisen vihkimysvirsi 518 ja oma vihkimysvirteni 509. Omassa virressäni on tiivistetty diakonian ajatus, joka koskee meitä kaikkia.


 

1.
Herra, elämääni
valvo, etten harhaan
vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.

2.
Herra, auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa
suuremmaksi tee.
3.
Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty, milloin
kutsut auttamaan.

4.
Sydäntäni ohjaa,
anna minun, Herra,
armossasi kasvaa,
olla ihminen.

 





sunnuntai 25. elokuuta 2019

Armon villauksia kesässä

Joskus vuosia sitten Nivalan nuorisoseura esitti useita herännäisyydestä kertovia näytelmiä. Herännäisyys eli körttiläisyys on merkittävä osa Nivalan historiaa ja nykypäivää. Yksi näytelmistä oli muistaakseni nimeltään Armon villaus. Ja villaus nimenomaa kahdella ällällä kirjoitettuna, muulla murrealueella sana olisi "vilaus". Paavo Ruotsalainen, herännäisyyden perustajahenkilö, ainakin näytelmässä esiintyi, muuta en juuri muistakaan. Mutta siitä saakka mukanani on ollut tuo ilmaisu, armon villaus. 

Armon villauksia, tai vilauksia, ovat sellaiset hetket, jolloin voi hetkellisesti todella kokea Jumalan läsnäolon ja armon. Tavallisen ihmisen arkisessa elämässä niitä ei ole paljon ja siksi ne ovat erityisen arvokkaita. Teologisesti ilmaistuna nämä hetket lienevät osa Jumalan yleistä ilmoitusta itsestään. Jumala ilmoittaa itsestään Raamatussa, ihmiskunnan ja ihmisten historiassa, luonnossa ja muissa luomissaan asioissa. Omat armon villaukseni liittyvät useimmiten luontoon tai muihin ihmisiin ja näin omalta osaltani todistan teologiaa oikeaksi.

Haluan nyt kertoa joitakin armon villauksia, joita tänä kesänä olen kokenut. Herännäisyyden vuotuiset kesäjuhlat, Herättäjäjuhlat,  järjestettiin tänä kesänä kotiseudullani Nivalassa. Kymmenet tuhannet ihmiset kokoontuivat Sanan ääreen istumaan kovilla penkeillä keskellä avaraa maisemaa. Kyllä se on armon villaus, kun siellä penkillä saa istua ja jonkun Jumalan sanan kohdalleen tunnistaa. Ja vielä omalla kotipaikkakunnalla. Tällä kertaa juhlilla myös puhuttiin paljon armosta, olihan juhlien tunnuslause "Armossa avarassa".


Varsinaisella kesälomalla retkeilimme Suomussalmella ja Kuusamossa. Sain nähdä monia paikkoja ja asioita, joista olen pitkään haaveillut, Suomen ihmeellistä luontoa ja historiallisia paikkoja. Se on armon villaus, kun katselee ikiaikaista maisemaa tai kaunista auringonlaskua. Tai kun tapaa rakkaan sukulaisen, jota ei ole aikoihin nähnyt. 


Vielä yksi villaus. Tampereen Filharmonia on jo monena kesänä järjestänyt ilmaisen puistokonsertin Tampere-talon pihalla. Minä ja yli 10 000 muuta olimme taas elokuun alkupuolella kuuntelemassa hienoa musiikkia. Tällä kertaa orkesteri soitti loppunumerona Sibeliuksen Finlandian. Se oli armon villaus. Sitä kuunnellessa ajattelin, että tätä tehdessään Sibeliuksella on ollut yhteys Jumalaan; nyt soittaessaan orkesterilla ja johtajalla on yhteys Jumalaan ja meillä kuuntelijoilla myös. Niin ylimaallisen kaunista se on. 

Tässä vain pari pientä väläystä vapaa-ajaltani. Armon villauksia löytyy myös arjen ja työn keskeltä, mutta se on ihan toinen tarina. Armon villaukset ovat kiitoksen aiheita. Täytyy vielä kirjoittaa se tärkeä asia, että tämän yleisen ilmoituksen lisäksi Jumalalla on meille myös erityinen ilmoitus: Jeesus Kristus. Joka yleisten kokemusten lisäksi tunnustaa myös ainutlaatuisen ja erityisen Jeesuksen Vapahtajakseen, on saava ikuisen armon paisteen. 


Kaunista syksyä ja armon villauksia!

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Kesän paras leiri

Monelle ajatus leirielämästä saattaa olla vieras. Oma kokemus saattaa rajoittua rippileiriin, jos siihenkään. Seurakunnan työntekijälle leireily taas on tuttuakin tutumpi asia. Menneinä vuosikymmeninä seurakunnan leirikeskuksessa vietetty aika saattoi olla ainoa mahdollisuus lomailla kodin ulkopuolella. Leirejä oli kaikenikäisille, lapsille, nuorille, eläkeläisille ja emännille. Nykyään mahdollisuuksia matkailuun on enemmän ja leirien määrät ovat vähentyneet. Diakonian leireistä ovat vielä mukana jokakesäinen eläkeikäisten leiri ja joka toinen vuosi järjestettävä kehitysvammaisten leiri.

Nykyään Pappilanniemen kesän täyttävät suurimmaksi osaksi rippileirit. Diakoniatyöntekijät ovat mukana myös rippileireillä tavalla tai toisella. Tänä kesänä leirejä on kuusi. On hieno tilanne, että niin iso osa valkeakoskelaisista nuorista haluaa riparikokemuksen. Rippileirien ja muiden lapsi- ja nuorisotyön leirien valtavan suosion vuoksi Pappilanniemen leirikeskus on meille todella tärkeä paikka. Ensi talveksi Pappilanniemi menee remonttiin ja saamme meille entistä paremmat ja terveellisemmät tilat.

Tällä viikolla sain olla mukana leireistä hienoimmalla eli kehitysvammaisten leirillä. Tunnen osan leiriläisistä jo parinkymmenen vuoden ajalta ja uudet leiriläisetkin tulivat tutuiksi. Leirityö on aina raskasta, koska leirillä ollaan päivät ja yöt. Kehitysvammaisten leiri on antoisa leiri, mutta myös raskas, koska siellä läsnäolo on liki 100-prosenttista koko päivän. Nämä leiriläiset nauttivat täysillä kaikesta ja ovat kontaktissa koko ajan.

Kehitysvammaiset eivät ole mikään yhtenäinen massa, vaan joukko erilaisia ihmisiä ja persoonia. Ulkoinen olemus vaihtelee, samoin omat taidot ja tiedot. Kehitysvammaiset myös kasvavat ja kehittyvät kuin muutkin ja murrosikäisen elämä on erilaista kuin eläkeikäisen. Leirillä ohjelmat ovat aika leppoisia ja yksinkertaisia, jotta kaikki pääsevät halutessaan mukaan.

Se mikä kehitysvammaisten leirillä on parasta, on yhteenkuuluvuus ja toisista välittäminen. Siellä ollaan porukassa ja kysytään heti, jos joku puuttuu. Jos ohjaaja ei ehdi auttamaan avuntarvitsijaa, kaveri kyllä auttaa. Lähimmäiskasvatus on mennyt perille tai sitten se on jo luonnostaan olemassa.

Myös suhtautuminen Jumalaan on mutkatonta ja suoraa. Jumala on elämässä mukana. Haluamme järjestää kehitysvammaisille toimintaa, koska he eivät ehkä itsenäisesti pääse hengellisten asioiden äärelle, eikä kukaan muu sitä järjestä. Toki leirilläkään ei ole pakko osallistua hartauksiin, jos se ei ole oma juttu. Kehitysvammaiset käyvät myös rippikoulun ja tänä vuonnakin konfirmoitiin pieni ryhmä Sääksmäen kirkossa. 

Olen iloinen, että minulla on mahdollisuus tehdä näin hienoa työtä ja saada siitä kiitostakin. Väsyneenä, mutta onnellisena toisiin tehtäviin. 


Kuvassa Sääksmäen seurakunnan Hakan kummipelaaja Erkka Helminen pelaamassa leiriläisten kanssa.